Voiko suruja verrata?

Lahden seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokouksessa 5.10 yksi valtuutetuista teki aloitteen alle 15-vuotiaitten hautamaksujen poistamisesta. Valtuusto päätti lähettää asian kirkkoneuvoston käsiteltäväksi ja selvitettäväksi. Asian ratkaiseminen ei ole lain mukaan yksinkertainen, se todettiin myös aihetta ESS – käsitelleessä jutussa 7.10. Lain ja talouden tutkimisen lisäksi asiasta pitää käydä ennen päätöksentekoa myös arvokeskustelua. Asia ei ole eettisesti yksiselitteinen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategiassa vuoteen 2015 puhutaan kirkon arvoista. Yksi niistä on oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan sitä, että kirkossa asiat pyritään ratkaisemaan tasapuolisesti ja kaiken tarkastelun kestävästi ja heikkojen ja syrjäytyneiden asemaa puolustetaan. Jotta kyseisessä asiassa päästään oikeudenmukaisuustarkasteluun, voidaan asettaa ainakin seuraavia kysymyksiä: Mikä on seurakunnan perustehtävä? Millä teoilla tai asioilla edistetään perustehtävän toteutumista? Millaista tukea lapsensa menettänyt seurakunnalta tarvitsee ja odottaa? Miten siihen tarpeeseen vastataan? Onko lapsen kuolema suurempi tragedia kuin muun lähiomaisen kuolema? Mikä on lapsen ja lapsuuden päättymisen ikäraja? Onko se 15 vuotta?

Aloitteen esittäjä perusteli esitystään siten, että lapsensa menettäneillä on monesti sairaalalaskuja paljon ja tuolloin hautamaksut tuntuvat suurilta. Tämä peruste on ymmärrettävä, mutta hautamaksujen poiston osalta vain sosiaalisen tarvearvion ja harkinnan kautta. Taloudellisessa ahdingossa olevat surevat voivat hakea hautakuluja sosiaalitoimesta toimeentulotukena tai seurakunnasta avustusten kautta. Nykyinen käytäntö on toimiva ja järkevä. Seurakunnan talous edellyttää samoin kuin kuntien ja valtion talouskin tiukkaa seurantaa.

Lasten hautamaksujen poistoa voidaan perustella myös inhimillisyydellä. Lapsen kuolema on yksi suurimmista suruista, joka ihmistä voi kohdata. Toisaalta, surun määrää ei voi mitata eikä verrata.Hautamaksuista voisi toisin priorisoiden vapauttaa inhimillisin perustein myös vaikkapa lapsettomat parit, iäkkäät ihmiset, omaishoitajat, työttömät jne. Yhteiskunnassamme vallitsee paljon arvoja, joiden lähempi tarkastelu voi osoittaa ne eettisesti arveluttaviksi niiden hyvästä tarkoitusperästä huolimatta. Lapsen priorisointi itseisarvoisesti aina etusijalle voi olla juuri sellainen arvo. Miksi lapsisyöpäpotilas ansaitsee/ ansaitsisi paremman hoidon kuin joku muu? Miksi lastenklinikoilla on kummeja, mutta kummeja on harvoin vaikkapa iäkkäillä kroonisesti sairailla ihmisillä? Miksi erilaiset keräykset kohdistuvat usein juuri lapsille? Henkilökohtaisten ulottuvuuksien ja intressien sijasta päätöksenteossa tulee pyrkiä objektiivisesti tarkastelemaan asioiden tarkoituksenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. On varmistettava, että inhimillinen teko ei aiheuta epäinhimillisyyttä toisaalla.

Jos menettäisin lapseni, millaista tukea silloin seurakunnalta tai seurakuntalaisilta odottaisin?  Todennäköisesti henkistä ja hengellistä olkapäätä, terapiaa, sielunhoitoa, vertaistukea ja ehkä käytännön neuvoja. Toivoisin, että seurakunta ja sen sanoma olisi koskettanut lapseni arkea hänen eläessään. Sitä, että sanoma enkeleistä, Jumalasta ja taivaasta olisi välittynyt ennen kuoleman saapumista. Se on seurakunnan ydintehtävä – toivon välittäminen.

 kirkkovaltuutettu Sari Niinistö