Lehtikirjoituksia 2010

Minä en tiennyt  lukiossa mikä minusta tulee isona. Hakuoppaita selaillen ihmettelin tulevaisuuteni suuntaa. Äidinkielen opettaja, psykologi tai terveydenhoitaja. Ne ammatit kirjoitin  paperiin. Terveydenhoitajan tavoite alkoi konkretisoitua nopeimmin. Sain opiskelupaikan heti lukion jälkeen Lahden diakoniaopistosta. Haastattelusta koululla muistan, kun minulta kysyttiin motiiviani opiskella  diakoniaa. En tuolloin  suoraan sanottuna tiennyt mitä diakonissa  tekee. Jokin aavistus asiasta oli, mutta ei ollenkaan niin vahva, että se olisi ohjannut opiskelupaikan valintaa. Lapsuudenkodissani tunnustuksellinen kristillinen usko näkyi päivittäin. Olin kasvanut uskoon, joka kantaa minua vieläkin. Usko ja Jumala kantavat, minä en ole kannatellut uskoa.

Kun -91 lama-Suomessa valmistuimme terveydenhoitajiksi, ei töitä löytynyt kenellekään. Tilanne opintojen aloittamisen -88 jälkeen oli muuttunut rajusti. Aloittaessani 18 vuotiaana hämeenlinnalaistyttönä  opinnot Lahdessa, meille vakuutettiin, että jo ennen opintojen päättymistä meitä kysellään työelämään. Näin ei ollut. Vaihtoehtona oli työttömyys tai opiskelun jatkaminen. Valitsin sisarvuoden. Tuolloin jo ymmärsin, mistä oli diakoniassa oli kysymys.

1992 diakoniavihkimyksen jälkeen tilanne ei ollut työmarkkinoilla yhtään parantunut. Jäin työttömäksi. Hain kaikkea mahdollista työtä – turhaan. Diakonia on palveluasenne, joten palkkatyön puuttuminen ei tietenkään sisarella tarkoittanut toimettomuutta. Tekemisestä ei vaan saanut palkkaa. Tuon työttömyysajan muistoihin kuuluvat vapaaehtoistyö srk:ssa ja monenlaiset puuhat, mm. tupperwaren myynti kotikutsuilla. Kaiken kaikkiaan tuo aika oli opettavaista. Kävelin reppu selässä tarjousruokien perässä kaupoissa. Täytin lomakkeeseen päivä toisensa jälkeen työtön, työtön, työtön….Tuo aika vaikutti itsetuntooni  nakertavasti. Usko omaan tekemiseen ja ammattitaitoon alkoi hiipua  lähes vuoden kestäneen työttömyyden aikana. Hollolan srk:n  diakonissan äitiyslomalle jääminen mahdollisti minulle työllistymisen ja avasi tien diakonian toteuttamiseksi srk- yhteisössä.

Kaipasin elämääni uusia suuntia. Lapsuudenkotini oli yrittäjäkoti. Minuun oli istutettu riskien ottamisen siemen ja yrittämisen henki jo lapsena. Ehkä se selittää sisäisen levottomuuteni, ainaisen kaipuun kohti uusia haasteita. Olen elänyt aina lapsen lailla ja luottanut siihen, että elämä kantaa. Olen tehnyt valintoja, jotka ulkopuolisesta saattavat näyttää erikoisilta. Olen opiskellut sisarvuosien jälkeen mm. kosmetologiaa, yrittäjyyttä,  myyntiä ja markkinointia. Itsetuntoni ja usko mahdollisuuksiini kasvoivat erilaisten kokemusten ja onnistumisien myötä.

Diakonia on vaikuttamista.  Kulkemillani poluilla on ollut yksi yhteinen nimittäjä. Olen halunnut murtaa epäinhimillisiä rakenteita. Tahto oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen on ohjannut tekemisiäni. Olen myös opetellut kuuntelemaan sitä, mitä oikeasti haluan ja ilmaisemaan sen. Kun vuosien varrella on joutunut etsimään elämässä paikkaansa, on se pakottanut myös miettimään syvällisesti sitä, mitä minä elämältä haluan. Miten minä diakonian kutsumusta toteutan 2000- luvun arjessa? Miten vaikutan elämässä ja yhteiskunnassa,  kun en ole seurakunnassa diakonian virassa? Haasteena on säilyttää kirkon kutsumus silloinkin, kun elää vahvasti arkea  esimerkiksi yritysmaailmassa. Toivon, että minusta välittyisi  ympärilleni  luonnollisuus ja läsnä-olon taito. Sitähän diakonia on.  Rinnalla kulkemista ilman teeskentelyä tai rooleja. Kuuntelemista ja kuulemista. ja tekemistä.

Vaikuttamisen paikka on löytynyt minulle politiikasta. Viimeisen viiden vuoden ajan perhe ja politiikka ovat täyttäneet arkeni. Politiikassa koen toteuttavani arjessa diakoniaa. Teen vapaaehtoistyötä oman asuinpaikkani parhaaksi. Haluan tarkastella asioita kokonaisvaltaisesti asettamatta yhdenkään ihmisryhmän asioita edelle toisten. Poliittiset nimitykset sinänsä eivät ole minua kiinnostavia. Vaalit ja niiden mukanaan tuomat luottamustehtävät tuovat vain mahdollisuuden vaikuttaa siihen arkeen, jota me kaikki ja lapsemme tulevaisuudessa elämme. Haluaisin, että välittäminen, vastuullisuus ja rehellisyys liitettäisiin adjektiiveiksi silloin, kun puhutaan diakoniasta politiikassa.  Olen miettinyt, mihin kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta elämässä olen tarvinnut. Tarvitsen jokaista niistä kokemuksistani ollakseni se ihminen, joka tänään olen. Yksikään kuukausi tai vuosi ei ole mennyt hukkaan. Diakoniaopistoon eksynyt nuori tyttö on löytänyt aikuisena naisena paikkansa yhteiskunnasta ja tietää selkeämmin mitä haluaa  ja miten olla ihmisten elämässä mukana, inhimillisesti.

Saimme  taulun diakoniavihkimyksen yhteydessä Ristinkirkossa. Taulu, johon sanat on kirjoitettu ja valittu, on arvokas.  Vaatimaton puukehys konekirjoitetun tekstin ympärillä ei ole korea, ainoastaan pelkistetty.     ”Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa ja niin heidän käy hyvin  ja heidän lastensa heidän jälkeensä. ”Jeremia 32;39 . Sanat oli valittu minulle saatesanoiksi elämän polkua varten. Olen lukenut jaetta vuosien varrella hyvin eri tavoin. Raamatun säkeiden rikkaus on juuri siinä, että ne puhuvat eri aikoina eri tavoilla vaikka sisältö tekstissä on täsmälleen sama.

Hyvin elämässä käyminen on arvoitus. Menestysteologit voivat selittää asian konkreettisella onnistumisella ja ulkoisilla tunnuksilla. Hyvin käyminen voi olla Jumalan löytyminen elämän kipeinä hetkinä. Hyvin käyminen voi olla arkea, surun ja ilon virtaa, josta kuitenkin selviää. Puhuminen Jumalan pelosta voi olla ahdistavaa. Pelko voidaan ymmärtää rankaisevan Jumalan uhkana. Pelko kuvaa kuitenkin mielestäni kunnioitusta.  Luojaa tulee kunnioittaa Isänä, kuten lapsi vanhempaansa.
Entä mitä on yksi sydän, yksi tie? Voidaan ajatella Kristuksen olevan se tie, yksi tie Jumalan luo. Yksi sydän ja yksi tie elämässä voi olla myös kuvaus siitä, miten erilaisten polkujen viidakosta löytyy aina kuitenkin lopulta se lanka. Ihminen tietää, näin pitikin mennä. Tästä pitikin kävellä. Tai sitten elämän mieltä ei käsitä koskaan. Yksi sydän kuvaa minulle Jumalan ehdottomuutta. Olen kulkenut, epäillyt, uskonut, ollut välinpitämätön, katkera, vihainen, mutta Jumala on uskollinen. Aina jostakin hän tulee vastaan ja hymyilee ymmärtäväisesti.

En ole koskaan uskonut, että Raamattua pitää lukea ”kirjaimellisesti”. Se on oman aikansa teos, kuitenkin pyhä ja ajaton. Sanoma rakkaudesta ja anteeksiannosta, Luojasta ja luoduista ja elämän kunnioittamisesta elää  aina. Tauluni  jaetta olen kuitenkin joskus lukenut kirjaimellisesti ja ollut Jumalalle vihainen. Otin taulun pois yöpöytäni yläpuolelta. En kestänyt loppujaetta ”heidän lastensa heidän jälkeensä.” Vietin lapsettomien lauantaita  kymmenen vuoden ajan. Itkin monina äitienpäivinä. Surusta ja pettymyksestä. Joskus niiden vuosien aikaan pidin Jumalaa huijarina. Unohdin taulun, elämä meni eteenpäin töissä ja opiskeluissa.

Lapseni löysivät taulun ja pyyhimme puukehyksistä pölyt.  Koskettavaa,  Jumalan huumoria tai jonkun mielestä sattuman kauppaa. Elämän eväs annettiin mukaani diakoniasäätiöltä kauan sitten. Paljon on tapahtunut elämässä, pyhää ja pahaa. Yhdellä sydämellä ja monilla teillä.